Kiina-elelyä on tällä hetkellä takana kolmisen viikkoa, ja päätin viimein aloittaa blogin kirjoittamisen. Blogin tarkoituksena on pitää ajan tasalla asiasta mahdollisesti kiinnostuneita henkilöitä siitä, mitä puuhailen täälläpäin maailmaa, sekä olla toivottavasti avuksi muille vaihtoonlähtemista suunnitteleville.

Olen Helsingin yliopiston Itä-Aasian tutkimuksen pääaineopiskelija, jonka tavoitteena olisi joskus osata jollain tavalla kiinaa. Tämän vuoden vietän opiskellen pelkkää kiinan kieltä parin miljoonan asukkaan pohjoiskiinalaisessa kaupungissa. Vaihtopaikka järjestyi kätevästi yliopiston kautta ilman hirmuisia ponnisteluja omalta suunnlta. Vaihdon toteutuminen tosin aiheutti vielä loppukesästä pientä hikikarpaloiden valuttelua – kohdeyliopisto panttasi viimeisen hyväksymiskirjeen lähettämistä elokuun alkuun asti, kun yliopistolle oli saavuttava viimeistään 30. elokuuta. Kaikki kuitenkin järjestyi, ja täällä ollaan.

Ensimmäiset päivät yliopistolla olivat stressaavia ja ahdistavia, mikä ilmeisesti kuuluu asiaan. Saavuin Hohhotiin lentämällä Pekingin kautta, ja aikavyöhykkeiden epäsuotuisan sijainnin vuoksi yhden yön unet jäivät välistä. Saapumispäivä oli paahtavan helteinen. Saavuin paikalle puoliltapäivin puolikuolleen väsyneenä ja haisevana. Suurten henkisen ponnistusten myötä sain ölistyä vastaanottotiskin takana istuvalle sedälle kiinaksi jotain joka tarkoitti suunnilleen “ööh tuota tulin just tänne” ja lätkäistyä pöydälle yliopiston lähettämän hyväksymiskirjeen.
    Tästä eteenpäin pyörin loppupäivän sormi suussa mongolivaihtarilauman keskellä yrittäen ottaa selvää siitä, mikä lappunen piti toimittaa minnekin. Olin pihalla. Kiinani oli täysin jäässä eikä englantia juuri osattu. Ohjeita huudeltiin mongoliksi, enkä aina ollut edes selvillä siitä, puhuttiinko mongolia vai jotain omituista kiinan kurkkumurretta. Toimistokompleksi näyttäytyi epämääräisenä kaaoksena.  Henkilökunta oli keskenään eri mieltä siitä olinko omakustanne-  vai ilmaisopiskelija. Jänskätti vähän, joudunko lähtemään jo ekana päivänä maitojunalla takaisin kotia. Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin järjestyi, ja sain asuntolahuoneen avaimen kouraani.
    Päästyäni huoneeseeni olin helpottunut. Huonetta ei ollut siivottu viimeiseen kymmeneen vuoteen, vessa ei toiminut ja joku nerokas insinööri oli sijoittanut suihkun lattiakaivon suihkukopin korkeimpaan nurkkaan, mutta mitä pienistä. Olihan minulla sentään oma sänky, jossa nukkua univelat pois. Tai näin olisi voinut tehdä, ellen olisi käynyt ihan ylikierroksilla ja valvonut koko yötä ja nukahtanut juuri ennen kellonsoittoa.
    Seuraaville päiville järjestyi paljon muuta mukavaa puuhaa mm. terveystarkastuksen ja asuinpaikkaluvan hakemisen muodossa. Näistä kaikista kuitenkin selvittiin hengissä yllättävän pienellä vaivalla. Opiskelijatoimistossa asioiminenkaan ei enää ahdistanut niin paljon kuin aluksi - opin kaaoksen olevan opiskelijatoimiston luonnollinen olotila, johon en itse voi vaikuttaa, joten päätin olla välittämättä.

Vaihtoyliopistoni tarjoaa vuoden mittaisia kiina vieraana kielenä -kursseja neljällä eri tasolla. Toisin kuin monessa muussa paikassa, tasoryhmää ei ratkaista täällä tasokokeen vaan vapaamuotoisen haastattelun perusteella. Jostain syystä ylioptimistinen opettajatäti päätti laittaa minut korkeimpaan tasoryhmään alle vapaasti suomennetun keskustelun mukaisesti.

O: Miten pitkään olet opiskellut kiinaa?
M: Kol..me...kolme vuotta, HSK4 -kokeen ole läpaissut.
O: öplöppöpöpzingzangzung
M: Mitäh? Häh, mina ei oiekein ymmärtänut, voitko toista?
O: öplöppöpöpzingzangzung. Tsingtsang.
M: Joo okkei.
O: Hyvä, aloitat sitten ensi viikolla opiskelun korkeimmassa tasoryhmässä.


Kuten edellä kerrotusta voi päätellä, opiskelu ei ole tähän mennessä ollut mitenkään erityisen helppoa. Kurssikäytössä olevat oppimateriaalit sinällään vielä menevät, jos saan tarpeeksi aikaa käydä ne läpi itsekseni ajatuksen kanssa. Luentojen puheen ymmärtäminen on sen sijaan hieman eri asia. Välillä tuntuu siltä että jes, tästähän ymmärtää jotain, välillä taas saan kiinni ehkä yhden sanan kymmenestä. Saman tasoryhmän kurssien sisällä näyttää olevan aika paljon verran vaihtelua vaativuustasossa. Yleistuntien opettajalla on tapana lukea supernopeasti kappaletta läpi, ottaa sieltä esille jokin sana ja esitellä sille kymmenen erilaista  lähes-synonyymia joilla on hiuksenhieno merkitysero. Tämän jälkeen tulee toteamus “No mutta eihän näitä asioita tarvitse läpi käydä, gaojibanin oppilaina teidän pitää jo tietää nämä kaikki.”
    Sen sijaan kirjotuskurssin täti on maailman mukavin ja selkeimmin ääntävä kiinalainen. Puhetta mataa ulos suunnileen kymmenen sanan minuuttinopeudella. Tunneilla vaativimmat tehtävänannot ovat tähän mennessä olleet luokkaa “kirjoittakaa vihkoonne lause, jossa on pilkku ja piste”. Palikkamaisimmistakin esimerkkilauseista tyyliin “写完作业以后，他马上出去玩儿” saa ylistystä ja suitsutusta.
    Olen erästä ukrainalaista superopiskelijapoikaa lukuunottamatta ryhmän ainoa länsimaalainen, minkä vuoksi erotun vähän turhan ikävästi muusta luokasta. Opettajat eivät vielä muista oppilaiden nimiä, minkä vuoksi luokasta on turhan helppo poimia “sinä suomalaisopiskelija siellä” vastaamaan kysymykseen. Varsinkin kuullunymmärtämistuntien opettajalla on hiljaisina hetkinä tapana huikata, olisiko “Suomen pikkuneidillä  (芬兰的小姑娘, argh!)” kommentoitavaa kysymykseen. Useimmiten ei. Hyvä puoli tässä on se, että kun kiinan tasoni on nyt selvillä kaikille, en voi muuta kuin yllättää muut positiivisesti vuoden aikana tapahtuvalla kehityksellä.